En koskaan omistanut yhtään Spice Girlsien kasettia, mutta minun ei tarvinnut. Spaissarit olivat kaikkialla - televisiossa, radiossa, kaverin mankassa, koulun diskoissa ja kevätjuhlassa. Erikoista on, että vaikka bändi oli 90-luvun puolivälissä valtavan suosittu pikkutyttöjen ja varhaisteinien keskuudessa, jostain syystä näin jälkeenpäin kysyttäessä ei ikäpolvestani tunnu löytyvän läheskään yhtä monta, jotka Spaissareita olisivat silloin aikoinaan fanittaneet.

Joka tapauksessa, Spice Girls oli lapsuudessa monelle suuri juttu, ja monilla se on lapsuuteen jäänytkin. Bändin jäsenet olivat pikkuhiljaa teini-ikää lähestyvän sukupolven roolimalleja. Tuskin yksikään tyttö selvisi läpi ala-asteen ilman, että häneltä näennäisen ohimenevään sävyyn tiedusteltiin, kuka spaissareista on se kaikkein paras. Kysymykseen vastaamiseen latautui valtavasti sosiaalisiapaineita. Kun nimesit suosikkisi, sinut myös samaistettiin häneen:

Emma, Baby Spice, tyttömäisen pirteä ja huoleton

Mel B, Scary Spice, räväkkä ja säännöistä piittaamaton

Mel C, Sporty Spice, urheilullinen ja vahva poikatyttö

Geri, Ginger Spice, itsenäinen ja voimakastahtoinen

Victoria, Posh Spice, tyylikäs ja käytökseltään viileän etäinen

Olitpa sitten todella jonkun Spice Girlsin jäsenen kaltainen tai et, niin sinun odotettiin käyttäytyvän, kun jonkun olit rohjennut lemppariksesi ilmoittaa. Ja niin moni varmaan lähes huomaamattaan tekikin. Loppujen lopuksi kaikki spaissareihin yhdistetyt luonteenpiirteet olivat niin pinnallisia ja ympäripyöreitä, että jokaisesta pikkuneidistä löytyi vähän jokaista supertähteä.

Kun oli saatu setvittyä kuka on kuka, leikkipuisto muuttui esiintymislavaksi ja hyppynaru mikrofoniksi. Sillä ei ollut väliä, ettei kukaan osannut saatika ymmärtänyt englanninkielisistä lauluista kuin pari sanaa ("Stop right now, thank you very much, nanananaa touch"), laulaminen ja rivissä tanssiminen sujui silti ongelmitta. Koreografioita oli pitkään hiottu kotona peilin ääressä (usein kahdestaan sen kaikkein parhaimman kaverin kanssa, joka vaihtui kuukausittain), ennen kuin niitä tultiin keinujen luokse näyttämään.

Olen musiikillisesti niin tynnyrissä kasvanut, että itseltäni suurin osa Spice Girls villitystä meni lähes täysin ohi, mutta yhden oheistuotteista muistan elävästi. Ne läpikuultavan oranssit tikkarit, joiden sisus oli purukumia. Hullu idea, mutta joka tapauksessa ne olivat lähikioskista lähes aina loppu. Spice Girls -logolla varustetuissa foliopaketeissa tuli mukana tarroja, joita hartaudella keräsin ja vaalin. Ne olivat hienoja ja kiilteleviä, joten mitäpä väliä sillä, etten bändin musiikista tuntenut kuin ne suosituimmat listaykköset.

Helposti päähän tarttuvia nämä listaykköset sitten olivatkin. Pakko myöntää, että vieläkin silloin tällöin hyräilen Spaissareiden tahtiin salaa itsekseni.